Sähköhäiriöön käynnistyy oudon vaatimattomasti. Nimikkoraita hissuttelee ja vaikuttaa luonnosmaiselta, ja sama tuntuu pätevän koko albumiin. Missä ovat ne hillittömät menopalat tai rintaa raastavat slovarit, joista etenkin Aurinko aurinko plaa plaa plaa tunnetaan? Alkuhämmennyksen hälvettyä ottaa ymmärrys viimein vallan. Risto on kaventanut ääripäitään, mistä johtuen tuoreen albumin iskut ovat hienovaraisempia – mutta yhä tehokkaita.

On silti selvää, että Sähköhäiriöön jää edeltäjänsä varjoon. Sen kymmenen raidan joukosta voi poimia selkeitä täytepaloja. Rokkipojan laulu hymähdyttää, mutta useamman kuuntelun jälkeen Ylihärsilän kimeällä äänellä tulkitsema vuodatus tuntuu vain vitsikkäältä välipalalta. Numeroita tekstissään luetteleva Viikkoja liikkuu vaarallisen lähellä itsetarkoituksellisen hämmentämisen rajaa, mutta biisin transsiin vaivuttava poljento pitää kappaletta tiukasti pystyssä.

Lopuksi hyvät uutiset. Elävä ihmisjumala tuo varteenotettavan vaihtoehdon Discopallolle, kun kisataan tanssilattian etevimmästä menopalasta. Ilta-aurinko hymyilee maalaa Homer Simpsonin kasvojen lisäksi huuruisen kuvan tulevaisuudesta. Lapsille haitallisten lyriikoiden ohessa kappaletta viedään eteenpäin vinkuvien kitaroiden ja hälyäänien saattelemana. Samaa osastoa on luvassa Ihmeauto KITT:in myötä. Albumin levottominta puolta edustava viisu lähtee lopussa sellaiseen lentoon, että ne kuuluisat mielettömät fiilikset eivät jää kauaksi.

Aurinko aurinko plaa plaa plaa avautui vasta kuukausien ahkeran kuuntelun jälkeen, eikä ole perusteita epäillä etteikö myös Sähköhäiriöön paljastaisi itsestään ajan myötä uusia puolia. Risto ei ole tehnyt suuria suunnanmuutoksia, mutta jonkin verran se on sointiaan jalostanut. Hieman erilaisesta lähestymistavasta huolimatta esimerkiksi Hiljaa, hiljaa tuntuu loogiselta jatkolta debyytin päättäneelle biisikaksikolle.