Circlen ja Kuusumun Profeetan hullunhuuruisten soundien takaa tuttujen Rätön ja Lehtisalon yhteys Röyhkään syntyi viime vuonna, kun Lehtisalo kutsui Röyhkän kotiinsa kuuntelemaan vanhoja levyjä. Ajatus yhteisestä musiikista sikisi nopeasti, ja muutamia päiviä myöhemmin Röyhkä jo ilmoittikin tekstien olevan valmiina viiteen kappaleeseen. Sanoituspuoli tässä nyt sitten tuntuukin osuvan napakymppiin. Röyhkä on kasannut levylle vanhoja tekstejään, jotka eivät ole kelvanneet iskelmätähdille levytettäviksi. Nimibiisi Hiekkarantaa kertoo jo nimellään paljon tulevasta, levy on täynnä haaveilua, merta ja kadotettua rakkautta, iskelmistä tuttua tematiikkaa siis. Ei kai miehen aina tarvi olla macho taas leikkii miehen ja naisen perinteisillä rooleilla, Röyhkälle tyypillisen ilkikurisesti. Huumori sopii tälle levylle, vaikkei sitä erityisemmin tarvitsekaan alleviivata. Tämän kolmikon musiikkia ei pidä erehtyä ottamaan liian vakavasti, kuten jotkut ovat valitettavasti jo tehneet. Täytebiisejä ei ole, ja vaikka psykedelian rajamailla häilyvät soundit ovat kuulijalle ajoittain haastavat, sopivat ne Röyhkän puheenomaisen laulun taustalle täydellisesti. Syntetisaattorimölinää, pelkistettyjä kitaroita ja miehistä taustalaulua ryöppyilevä Hiekkarantaa on parhaimmillaan hypnoottisen vangitseva, suorastaan lumoava levy.

Kauko Röyhkä on elämänsä vedossa, ja tästä syystä olisi helppo silmät sumussa ylistää kaikkea mitä mies juuri nyt tekee. Tämä olisi kuitenkin musiikin ja taiteilijan aliarviointia. Röyhkä ansaitsee kehunsa, sillä pelkkä bisnes mielessä liikkuvien pirtaan näin rohkea irrottautuminen ei sopisi. Taiteellisesti Hiekkarantaa on yksi parhaita levytyksiä joilla mies on ollut mukana, yhtään väheksymättä herrojen Rättö ja Lehtisalo panosta. Sävellykset vain jäävät väkisinkin Röyhkän karisman taakse. Paljastan heikkouteni (se on todellista vahvuutta): en löydä levystä pienintäkään nillityksen aihetta. Onneksi Röyhkä ei ole toteuttanut uhkaustaan vetäytyä pelkäksi kirjailijaksi, mitä olisimmekaan menettäneet!