Laadullisesti bändin taidot alkavat olla valmiita myös ihan oikeisiin levytyshommiin ja biisejäkin yhtyeen tuotannosta löytyy vuosien varrelta jo ainakin kolmen täyspitkän levyn verran. Porukan soitto rytkyy modernin metallin (onko se nyt nyky-thrashiä vai mitä?) suunnassa. Aiemmin poppoon tekemisiä on verrattu muun muassa Mokomaan. Mutta uskoisin bändin tippuvan hyvin nykymallin Stam1na-, In Flames-, Lamb of God -faneille. Omaperäisyydestä Ääniporttia ei hirmuisesti pääse enää hehkuttamaan, kuten parin vuoden takaisella Vihasta-demolla, vaan esikuvien viitoittamaa tietä mennään uskollisesti.

Materiaali Manaajalla on tasaisen vahvaa. Ärjympi tavara on sijoitettu heti alkuun ja loppua kohti tultaessa tahti kevenee, kunnes viimeinen veto Pedonvarsi on jo melkeinpä turvallisen tuntuista suomirokkia. Levyn aloittava Polttomerkki toimii hyvin, mutta kappale on lyriikoita lukuun ottamatta hyvinkin tyypillinen ja varmasti ”ennenkin kuultu” monen muun orkesterin toimesta. Samaa voi sanoa nopeammasta kakkosbiisistä (Ihmisiho), joskin tämä on ryyditetty mukavilla koukuilla ja melodialla. Hardcoremainen huutolaulu taas osaa ärsyttää aina yhtä varmasti.

Vaikka Ääniportin anti on nykyään raskaampaa kuin ennen, ei se tarkoita automaattisesti tykimpää ilmaisua. Hyvin ovat bändin pullat silti uunissa edelleen, vaikka omintakeisuudesta onkin menty antamaan periksi turhan paljon.