Albumi jakautuu rauhallisiin ja hillittyihin sekä vapaammin rönsyileviin kappaleisiin. Vallattomimmillaan se tuo mieleen jopa The Doorsin kaltaiset vahvasti psykedeliaan kallellaan olevat orkesterit. Alku on kuitenkin tunnusteleva: Viisi hirvasta vaikuttaa hapuilevalta, jopa aralta folk-palalta. Kevätlaulu lisää kierroksia ja todistaa samalla Kiilan kykenevän luomaan myös perinteisempää pop-kaavaa lähestyviä kappaleita.

Levyn haaveileva ja polveileva poljento on parhaimmillaan sulostuttavaa, mutta kokonaisuudesta puuttuu selkeä draaman kaari. Albumi ei torju kuulijaa käpertymällä itseensä, mutta sen koukut jäävät vajavaisiksi. Sanoitukset värittävät musiikkia pikemmin kuin ohjaavat sitä, ja laulu uppoutuu vain yhdeksi instrumentiksi muiden lomaan. Selkeiden kiintopisteiden puutteesta huolimatta Tuota tuota tarjoaa rauhoittavan tuumaustauon keskelle hektistä arkea. Sillekin on aina paikkansa.