Yliherra Faaraon aikaisempia tuotoksia en ole kuullut, mutta bändin hypnoottisen toistoon perustuvat pitkät tunnelmajamit toimivat siinä missä Circlenkin vastaavat. Erilaisuutta suhteessa emoyhtyeeseen edustaa napakampi bassottelu ja laulun uupuminen tyystin. Yleissointi on myös eleettömämpi ja tasaisempi. Siksi ei ehkä ole kovin kummallista, että Pharaoh Overlordin #3 tuo ajoittain mieleen pre-Rättö-aikakauden Circlen. Blackoutissa on jopa samaa ambient-henkistä hämyilyä kuin Hissi-levyllä. Mukavasti rullaavasta psykerock-kokonaisuudesta poikkeaa vain Sonic Youth vs. Sunn0))) -henkinen, yllättävänkin mielekäs surinasessio Autobahn.

Bändin yhteissoitto hengittää ja elää. Painotukset vuorottelevat leijuvasta efektisyleilystä menevämmin etenevään toistorockiin, joka toimii maltillisen meluisien sähkökitaraimprovisaatioiden temmellyskenttänä. Isosti soivaa rockia levyltä ei kuitenkaan löydy. Askartelutermein ilmaistuna, kitaroita käytetään enemmän maalailuun kuin sahailuun. Parhaimmillaan levy on alkupuoliskolla. Aloitusraita Test Flightin bassoriffi starttaa oivallisesti levyn perkuleen tarttuvalla bassoriffillä. Laivaus 17:ssa puolestaan rytmipohjan vastustamaton magnetismi vetää kuulijan läpi pitkällisen kehittelyn ja kasvattelun. Tuloksena 13-minuuttinen trippi, joka ei päästä irti hetkeksikään.

Jokin tässä levyssä kuitenkin vaivaa. Ehkä siinä on tietynlaista tyylitietoista yllätyksettömyyttä, mihin ei ole tottunut näiden herrojen ollessa kyse. Yleisesti ottaen Pharaoh Overlordin kolmoslevyn kappaleissa voisi olla enemmän kiintopisteitä. Sulavan elegantti minimalismi kääntyy välillä itseään vastaan ja painuu taustalle sävyttömäksi äänitapetiksi. Esimerkiksi levyn päättävä Journey-haukotus on matka, jonka mielellään jättää väliin. #3 on pitkälti fiilislevy. Joskus edellä mainitut tylsyydetkin aikaansaavat miellyttävän tunnelman, joskus levyä on vaikea jaksaa ollenkaan. Krautrockin ja vanhemman Circlen ystäville tätä voi silti huoletta suositella.