Pikkupahan musiikillista linjaa voisi kuvailla tummaksi, ajoittain gootahtavaksi ja postpunkin sekaiseksi rockiksi poeettisilla sanoituksilla sävytettyinä. Vokalisoinnissa on vahvoja vaikutteita kansanmusiikista. Sovitukset polveilevat mainiosti, ja kaikesta paistaa ammattimainen taito ja huolellisuus. Esimerkiksi Vihjaa-biisin ahdistava tunnelma tiivistyy upeasti tarkoin annostelluin puhaltimin ja onnistuneen hiljaa-kovaa-vuorottelun ansiosta. Kai tätä voisi progressiiviseksikin luonnehtia, mutta bändin suurin vahvuus on epäilemättä vahvoissa tunnelmissa. Harvoin olen saanut mielleyhtymät Magyar Posseen ja pikimustaan kansanrunouteen samasta biisistä, kuten tämän albumin avausraita Maan tapauksessa.

Tässä on jotain maagista ja vetovoimaista. Siksi tuntuu ikävältä napista, mutta pitkäsoiton mittaisena latauksena hienokin materiaali voi ruveta puuduttamaan. Keskitempoista lönkyttelyä Epävakaalta löytyy liialti, ja moni biisi pääsisi varmasti oikeuksiinsa paremmin ilman lyriikkakeskeistä lähestymistapaa.