Kymmenminuuttinen Hyperborea tekee jo yksinään Itävallasta kuulemisen arvoisen. Kappale puskee eteenpäin idioottimaisen boogieriffin, yliampuvan sooloilun ja vocoderin läpi hoetun "going back to hyperborea" -mantran tahdittamana vain pysähtyäkseen, luonnollisesti, repäisevään saksofonisooloon. Enpä ole ikinä kuullut kun Bill Clinton soittaa fonia, mutta juuri tältä olen sen aina kuvitellut kuulostavan! Ja kuin kunnianosoituksena Sleepy Sleepersin klassiselle Kakkakepposelle, on melkein kaikki soittimet vedetty törkeän flanger-efektin lävitse, koko kymmenen minuutin kestolta. Eihän tästä voi olla pitämättä!

Loppulevy ei aiheuta ihan yhtä suuria riemunkiljahduksia. Future Representationin limaisesta soul-ujelluksesta olisi voinut saada irti hieman enemmänkin, ja päätöskappale Good Men Goin' Down:iin mennessä kuulija on jo niin pyörällä päästään, että raastava kitarajurnutus tuntuu melkein väkisinjuottamiselta. Viimeinen bisse oli liikaa! Kunniamaininnan ansaitsee Children of Tomorrow -kappaleen "mietiskelevä" aikuisrock-kitarointi, joka palauttaa muistiin takavuosien pehmopornahtavan b-suosikin, Silkkiä ja luoteja -poliisisarjan tunnarin.

Bändi ilmoittaa saatekirjeessä, ettei sitä kiinnosta erityisemmin analysoida musiikkiaan, eikä se kyllä kiinnosta minuakaan tämän enempää. Ja miksi pitäisikään: oikea hetki nauttia Itäväylän musiikista kun on selvästi sunnuntaiaamupäivä, jallupullo kourassa ja kalsarit puolitangossa. Ei suositella raskaana oleville.