Kahdenkymmenen vuoden ikään kituutellut Kumikameli on ikäistänsäkin viriilimpi mutta ilkeä ja kiero kuin erakkovanhus. Jäsentensä muista työllistäjistä, Eläkeläiset ja 51 Koodia lukuunottamatta joensuulaisretkue on viime vuodetkin saanut pidettyä julkaisutahdin ripeänä ja materaalin tasonkin riittävän - miten sen nyt ilmaisisi - kyrpiintyneenä. Nälkävuoden mittaisen kataloginsa alkupäässä Kumikameli haistatti pitkät jopa kitaroille, mutta tätä nykyä ilmaisuskaala on taipunut metallisen rokin sekaiseksi mätöksi jossa blastbeatitkin ovat sallittuja. Taannoin keulamies Toppo Koponen riehaantui Eläkeläisten keikalla siinä määrin, että herran käsi teloontui kitarointikelvottomaksi. Vammaisuudestaan johtuen Koponen värittää tätä nykyä Kumikamelin soundia urkujen takana.
Simsalabimin arviointi ja kritisointi on hieman paradoksaalista puuhaa. Yhtye ja sen pienehkö, joskin vannoutunut kuulijakunta ei voi varmasti vähempää välittää, mitä levystä tai yhtyeestä kylillä huudellaan. Uusia kuulijoitakaan pumppu ei tunnu keräävän, saati sitten kosiskelevankaan. En kuitenkaan väittäisi, etteivätkö Kumikamelin nykyinen kaahaus kestäisi vertailuja vanhempiin tekosiin. Kinahmolta tuttu jykevä soundi on tallella ja istuu yhtyeelle hyvin, ja Koposen havainnot ympäröivästä maailmasta ovat totutun kieroja. Tämän miehen naapurissa en haluaisi asua, mistä perusteena käyköön Naapurit joka on kuin Hotakaisen Juoksuhaudantie suoraan helvetistä. Lyriikoitten puolesta Kumikamelin julkaisut tuntuvat paranevan kerta kerran jälkeen.
Kumikameli on näennäisen staattinen instituutio, joka taas toistaa itseään muistuttamatta kenenkään muun mentaliteettia. Simsalabim on ainakin Kumikamelin viime vuosien kahlitsevin kiekko, jolta ei heikkoja hetkiä löydy mikäli mielentila on sopiva. Harvoin levy, jonka lopussa saa kuunneella papukaijamaista solvausta parikymmentä minuuttia, tuntuu näin rakastettavalta.
Tämä viikko | Blogi
Kahdenkymmenen vuoden ikään kituutellut Kumikameli on ikäistänsäkin viriilimpi mutta ilkeä ja kiero kuin erakkovanhus. Jäsentensä muista työllistäjistä, Eläkeläiset ja 51 Koodia lukuunottamatta joensuulaisretkue on viime vuodetkin saanut pidettyä julkaisutahdin ripeänä ja materaalin tasonkin riittävän - miten sen nyt ilmaisisi - kyrpiintyneenä. Nälkävuoden mittaisen kataloginsa alkupäässä Kumikameli haistatti pitkät jopa kitaroille, mutta tätä nykyä ilmaisuskaala on taipunut metallisen rokin sekaiseksi mätöksi jossa blastbeatitkin ovat sallittuja. Taannoin keulamies Toppo Koponen riehaantui Eläkeläisten keikalla siinä määrin, että herran käsi teloontui kitarointikelvottomaksi. Vammaisuudestaan johtuen Koponen värittää tätä nykyä Kumikamelin soundia urkujen takana.
